Pirttihirmu ilmestyy kerran kuukaudessa

Perjantai 12.3.2010 - Anne Pohjalainen

Blogeja pääsee kommentoidaan kohdasta " ei kommentteja"

Voi ei, taas....

Säälin lapsiani, miestäni. Jopa meidän kissaa ja koiraa. Koko ajan ne pyörii jaloissa, haluaa ruokaa tai jotain muuta. Lapset ja mies myös.

Tarviiko niiden kerran kuukaudessa tehdä kaikki väärin ja ärsyttää mua ihan tahallaan. Hmm... Kenelläköhän se päässä viiraa?

Herään tyytyväisenä, hymyilen jopa lallattelen. Käsistä tipahtaa tavara lattialle ja SE ON SIINÄ! PE#¤#LE, KOKO PÄIVÄ PILALLA SAATANA!

Hetken kestää raivo ja kiukku ja sitten taas olotila normalisoituu. Onko tämä muka normaalia. On Se!

No en nyt olis niinkään varma, mutta siitä kärsii ja sen kokee jumalattoman moni nainen enemmän ja vähemmän. Moni ei ehkä uskalla tunnustaa kauhukäyttäytymistään. Mutta minäpä nyt kerron kaikille omat julmuuteni, kurjuuteni ja oikkuni. Kaikille kaltaisilleni tiedoksi että ette ole yksin. Täällä on toinen piru.

Synnytyksen jälkeen hormonitoimintani on mennyt täysin sekaisin eikä pää ja kroppa meinaa normalisoitua lainkaan. Ehkä tähän jo ikäkin vaikuttaa ettei enää palaudu niin nopeasti kuin "nuorena" tyttönä.

Kaikista kamalinta tässä on se että olen kerran kuukaudessa kamala pirttihirmu. Rähjään ja huudan ilman mitään syytä. Sitten lepyn ja melkein jopa itken pahaa oloa ja omaa käyttäymistä.

Heräsin eräs aamu ja 6v tyttöni oli laittanut äidille kahvia kuppiin valmiiksi. Ihana yllätys. "Hieman" makeaa kahvia join hymyssä suin, onnellisena. Oli tytöltä tainnut lipsahtaa enemmän kuin pari lusikallista sokeria kahviin, mutta join sen silti, hymyillen. Normaalisti en sokeria käytä. Sai tyttö äidin hyvälle tuulelle, kunnes...

...kouluun lähtö ja vaatteiden pukeminen alkoi. Pipo hukassa, ulkona 30 pakkasta, kaikki vaatteet koululla, sukat hukassa, mitään ei missään. Kaikki  hukassa TAAS..

Sitten se vaan menee, ykskaks, hermo pettää. Huudan, rähjään ja kukaan ei ymmärrä yhtään mitään, en edes minä itse. Aloitan rähjäämisen hukkuneesta piposta ja sukista ja yhtäkkiä olen makuuhuoneen verhoissa. Miten kukaan voi pysyä mun ajatusten perässä ja juoksussa kun en itsekään siihen pysty. 

Vaikka me kuinka käymme etukäteen asiat läpi että ne aamulla on valmiina ja lähtö kouluun onnistuu ongelmitta, on meillä lähes aina sama ongelma, KIIRE! Ja hermot menee. Ja normaalina aamuna tämä menee, mutta kerran kuukaudessa SE ON YHTÄ HELVETTIÄ !!!

Hetki menee ja sitten taas lepyn yhtä nopeasti kun räjähdinkin. Halaan ja suukottelen kullannuppujani ja pyydän anteeksi. Halaan isompaa 12v tyttöäni "äiti on vähän tyhmä" ja pyydän anteeksi  "ai vähän" tokaisee tytär. Hymyilen.

Nuoremmalle (6v) menen laittamaan suksia jalkaan ja halaan ja pyydän anteeksi. "Ei se mitään äiti, en mä välitä" se tulee lapselta suoraan sydämestä, etten voi kun nauraa, halata ja suukotella.

Taas olemme onnellisia ja tytöt lähtevät tyytyväisinä kouluun. Minä murehdin edelleenkin omaa olotilaani ja soitan miehelleni. Toinen keskeyttää työnsä ja kuuntelee vaimonsa itkua huonosta äitiydestä. Kerran kuukaudesa mieheni toimii terapeuttina, kuuntelee ja nyökyttelee, hiljaa myötäilee, yrittää parhaansa mukaan auttaa. Varmaan koko ajan pelkää milloin sanoo jotakin väärin, että se akka taas räjähtää. Ja minä motkotan että kun ei se mies koskaan kuuntele. Kukakohan se on kun ei kuuntele? Mietinpä vaan.

Sain tuossa ystävältäni vinkin että tv:stä oli tullut ohjelma jossa miehet olivat sanoneet että naisilta puuttuu kyky kuunnella. Minultako, ei varmasti. Kyllä minä osaan kuunnella. Vai osaanko sittenkään?

Miehet olivat sanoneet että naiset eivät kuuntele, vaan aloittavat heti analysoinnin ja syiden selvittämisen, mutta eivät kuuntele. Voi piru vie, tunnistin tuosta niin itseni. Lupasin itselleni että tästä lähin kuuntelen miestäni. Enpä ole sitä tainnut vielä tehdä.

Muutama päivä enää ja saan toivottavasti helpotuksen olotilaani. Laitan miehelleni viestin "kierukka- aika varattu" vastauksena tulee hymynaamalla varustettu viesti että on helpotus koko perheelle. Miehenikin sanoi etten ole koskaan ennen käyttäytynyt noin. Sen huomasin itsekin, lieviä kyllä n ollut, mutta ei näin pahoja. Pahinta on kun itse ei voi tehdä mitään kun mennä mukana vaan. Ja älkää piru vie sanoko että pitää osata rauhoittua. Se kuka ei ole kokenut tätä, ei todellakaan tiedä mistä puhuu. En ole itsekään osannut kuvitella miten vakava ongelma tämä ihan oikeasti voi olla. Ehkä tässä on nyt niitä iän tuomia hormonimuutoksia myös mukana. Nyt vain siis jännityksellä odotellaan niitä vaihdevuosia.

Näiden muutamien PMS- oireiden jälkeen on itselläni ollut niin paha olla että panostan kyllä omaan hyvinvointiini etten enää samaan tilnateeseen joudu tai jos oireet alkavat ilmentyä haen jostain helpotusta ja nopeasti. Onhan niitä nykyään kaikenmoisia luontaisiakin vaihtoehtoja "hulluuskauteen" olemassa :) 

Tästä päivästä eteenpäin lupaan kuunnella miestäni sekä lupaan auttaa kanssasisariani. lLuentoa siis aiheesta tiedossa ja huumorimielellä yritetään porskuttaa eteenpäin :)